torstai 27. tammikuuta 2011

Pakkasavain

Keittiön ikkunasta näen sateenkaaren.
Ikkunasta tuulee sisään kylmää ilmaa.

Syön jukurttipurkista jukurttia etusormellani.
Pitkä, hiljainen aamupäivähetki.
Ja sateenkaari pakkasilmalla.

Märät hiukset valuvat sotkuisena kasana pitkin niskaani,
niiden latvat koskettavat jo selkäni ihoa.
Minä olen niin kauan haaveillut taas pitkästä tukasta,
joskus ne latvat hipoivat alaselkääni,
takkuisena norona.

Jukurttia sormissani minä mietin,
kuinka haluasin leikata hiukseni.

En minä osaa enää olla pitkätukkainen nainen.
Ei minulla enää ole sellaisia haaveita.

Minä haluan niskaani tuulevan.

Hiljaisen hetken päätöksiä.



(Vanhoja käsityölehtiä kirpputorilta!)



Iltapäivällä kaivan pakkasessa jäätyneen vara-avaimen esiin piilostaan,
kylmät sormet hapuilevat sitä esiin,
kaipaavat kahvikupin lämpöön.

Minä laitan pienen avaimen kielelleni
ja tunnen sen tahmean kylmyyden suussani.

Ja sillä sekunnilla minä muistan,
miksi lapsena opetettiin,
ettei kieltä saa pistää rautaan kiinni talvella.

Ja miksen minä muista sitä vieläkään.

...


Kieli on turta ja kahvi on kuumaa.
Meidän jääkaapissamme tuoksuu pullataikina.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Onneni on olla

Tänään minä olen onnellinen -

Pitkistä yöunista,
joissa minä sovitin erilaisia turkkeja ylleni -
toinen toistaan koreampia.

Sinisestä taivaasta
ja siitä,
että olin jo ehtinyt unohtaa,
kuinka paljon lunta puut voivat kantaa oksillaan.
Kuinka kauniiksi ne voivatkaan talvella tulla.

Valosta,
joka tulvii sisään ikkunoista.
Siitä hetken kestäneestä ajatuksesta,
että olisi jo Kevät.



Olen onnellinen keittiön pöydillä olevista Täydellisistä appelsiineista,
jotka saavat sormet tahmeiksi mehukkuudellaan.

Uudesta ompelukoneesta,
joka kehrää kuin kissa.
Hur Hur,
se sanoo
ja minä tunnen sormieni hipovan taivasta.



Olen onnellinen punaisesta kynästä,
joka piirtää pieniä sydämiä valkoiseen kankaaseen.

Hiljaa kuorsaavista kissoista,
jotka ovat niin kauniita nähdessään kissaunia.

Kahvista,
jota mieheni keitti minulle.
Eikä kahvi ole aikoihin maistunut niin hyvälle.

Lumienkeleistä,
joita haluaisin tehdä pihalle.
Niiden ajattelemisesta.



Olen onnellinen joulusiideristä,
jota lähikauppa myy alennuksella.

Ja siitä ompelukoneesta,
joka vieläkin kehrää kuin kissa minun käsissäni.

Olen taivaassa.
Hur Hur.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Nuppupeittoja!

Sain fatsepuukkiini kivan kutsun,
joka haastoi minut mukaan Tilkkupeittokeräykseen keskosille.

Ajattelin sellaisen pienen peiton surruttaa,
jos vain löydän sopivan hiljaisen päivän itselleni ja tilkkutöille.
Tarpeet löytyisivät kuitenkin jo omasta hyllystä.

"Kaivetaan esiin ompelukoneet ja ommellaan pieniä tilkkupeittoja, jotka keräyksen lopuksi lahjoitetaan Satakunnan keskussairaalan vastasyntyneiden teho- ja valvontaosastolle. Osasto lahjoittaa pienen tilkkupeiton lämmittämään jokaista keskosvauvaa sairaalassaoloaikana. Peiton vauva saa kotiin lähtiessään mukaansa muistoksi."

Jos innostuit,
lisää kannattaa kä
ydä lukemassa:

Nuppupeittohaaste!

Tai facebookista.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Karkkimaisen epäolennaista

Petaamaton sänky ja yksi neulasista paljas joulukuusi.

Hiljaiset seinät ja kolme nukkuvaa kissaa.

Liian vähän valoa ommellakseen enää tänään mitään oleellista,
liian huonot silmät hämärään.

Lasissa pilli ja kuplia.
Hieman likainen tukka,
jouluvaloja ripustettuna vessan seinään
ja kaksisataa virkattua isoäidinneliötä.

Käsivarressa laastari ja
käsissä pian uusi ompelukone.

Suunnitelmissa rakentaa ulos lumihevonen ja lumiukko.
Ukolle hattu ja kaulaliina.
Rusinoista suuri suu ja nenän paikalle porkkana.

Punaista ja valkoista;
tikkejä karkkipapereihin.
Täytyy muistaa aina peruuttaa hieman lopussa -
etteivät langat purkaannu.






Epäolennaisia puuhia hämärässä.

Voisiko sitä paremmin perjantaita viettää?

torstai 13. tammikuuta 2011

Pieniä pelkoja, suuria petoja

"Kummakos on olla rohkea, jollei pelkää?"

-Muumipappa-



Minä pelkään joskus hieman tulevaisuutta.
Pelkään sitä,
etten pärjää tai kelpaa maailmalle minunlaisenani ihmisenä.
Pelkään riittämättömyyttä.

Pelkään vähän pimeää,
mutta vain ollessani yksin.
Pelkään sängyn alta nousevia rapuja
ja petoja ikkunalasien takana -
kiiluvia silmiä ja teräviä hampaita.
Pelkään pimeää metsää
ja mustia katuja.
Pelkään turvattomuutta.



Pelkään hieman itseäni,
että vaadin itseltäni liikaa.
Tai olen vaatimatta mitään.
Etten toteuta unelmiani koskaan,
että annan elämän valua sormieni välistä tyhjyyteen.
Annan kaiken lipua hiljaa ohitse.

Pelkään ajatusta,
että kadottaisin itseni ja haaveeni.

Pelkään hiukan rakkaani puolesta,
huoli kantaa läpi jokaisen päivän.
Ettei toinen satuttaisi itseään.

Pelkään postimiehiä silloin,
kun laskut ovat maksamatta.



On turvallista tietää saavansa pelätä -
ettei pelko takerru minun kehooni kiinni
ja ime siitä elämää itseensä.

Joskus minusta tuntuu,
että pelkään asioita vain,
jotta muistaisin olevani turvassa.

Ja minä olen.
Eikä meidän sängyn alla ole oikeasti rapuja.
Eikä ikkunoiden alla piileksi petoja hampaineen.


(Mutta Kastematoja minä pelkään kuollakseni!)

torstai 6. tammikuuta 2011

Suuri Koukutus

Niin suurien suunitelmien ja keskeneräisten töiden
ohessa on hyvä välillä levätä.





Tuuli repii savupiippuja katoista
ja riepottaa hiuksia kasvoille.

Minä istun olohuoneen lattialla virkaten ja minun selkäni tuntuu vanhalta.
Siinä minä olen istunut jo monta päivää.
(Suuria, keskeneräisiä asioita!)

Kipeät sormet luovat lävitseen tuhansia lankoja,
jokaista väriä.

Langat sammaloituvat kiinni minun ihooni,
minä kiinni mattoon,
joka on täyttynyt joulukuusen neulasista ja lankakeristä.

Pyöritän koukkua sormissani,
palmikoin ja päättelen.

Joinakin aamuina,
minä herätessäni pelkään,
että olen itse muuttunut lankakeräksi.
Ja minut kudottaisiin neliöksi keskeneräiseen vilttiini.

(Lankoja,
lankoja,
lankoja,
yhden tytön elämä pullollaan!)


Enkä minä nouse olohuoneen matolta,
ennen kuin minun lankani loppuvat
ja minä olen valmis.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Jokaisen Naisen Kirja

"Pukeutukaa kotioloissakin huolellisesti.
Aviomiehet eivät mielellään näe vaimoaan edes kotona huolimattomassa asussa."
(Jokaisen Naisen Kirja, 1948)



Tukka likaisena pörröttäen ja kasvot meikistä paljaana,
vaaleanpunainen yöpuku päällä ja suuri nalle kainalossa,
minä odotan miestäni kotiin.

Ja hän sanoo,
että minä olen kaunis.

Vaikka minä haluaisin olla kuin Jokainen Nainen,
huoliteltu vaimo,
jonka koti on aina siisti
ja hiukset hillitysti aseteltu.
Joka ei maalaa hampaitaan huulipunalla
ja ajele kulmakarvojaan kertakäyttöhöylällä.

Minä en ole kuin Jokainen Nainen,
olen mieheni yöpukurouva.

Joskus on ihanaa olla rumasti,
samalla tietäen,
että on jonkun elämän kaunein ihminen.



Veistin sormeeni haavan.
Syvän ja kipeän,
leikatessani porkkanaa.

Käärin sormen peittoon talouspaperilla ja ilmastointiteipillä,
niin nopeasti,
etten ehtinyt edes huutaa kivusta.

Nyt minua huolettaa vain,
miten minä voin virkata?

maanantai 3. tammikuuta 2011

Keskeneräinen

Huomaan joka päivä kirjoittavani päähäni.
Sanelen silmieni kautta mieleeni,
sanaryöppyjä tulvii suoniini!

Ja joka päivä huomaan kaipaavani kirjoittamista yhä enemmän.

Alan kuljettaa mukanani kovakantista kirjaa ja mustekynää -
en ole avannut sitä vielä kertaakaan kirjoittaakseni.

Luen vanhoja tekstejäni,
joita löydän kellarista.
Teipatuista pahvilaatikoista,
valkoisten arkkien kulmat ovat ryppyisiä.

Minulla on hirveän paljon sanoja sisälläni,
mutta ne takertuvat kurkkuun,
jäävät kielen päälle pyörimään.
Ne eivät kasva minusta ulos.

Minä jään keskeneräiseksi.
Keskeneräiseksi naiseksi,
joka kantaa sanoja sisällään.

Kaipaan sanoja,
kirjaimia.

Kaipaan mustekynän tuoksua ja rypistyneitä papereita.

Kaipaan kirjoittamisen tuomaa euforiaa enemmän kuin puhumista.


Ja minä kirjoitan mieleeni,
kirjoitan kuin hullu!

Huomenna kävellesäni töihin.
Kahvitauolla,
kotimatkalla.
Kotisohvalla,
olohuoneen lattialla.
Ennen nukahtamista.
Unissani.

Sitten minä olen valmis kirjoittamaan kirjan.
Kaikesta,
mikä on vielä kirjoittamatta.


Ihan pian minä olen valmis.
Minä ja minun keskeneräiset lauseeni.






(Kuvia Kellarista,
teipatuista pahvilaatikoista,
vuosilta 06-07)

lauantai 4. joulukuuta 2010

Joulukuun neljäs

Niin hiljainen talo.
Niin hämärää ikkunoiden takana.

Yhdessä ikkunassa,
punaisten pitsiverhojen takana,
on pieniä salaisia liekkejä,
ja hiljaa roihuavia himoja.

Silmät kiinni ja savukiehkuroiden mukana taivaaseen,
synnin tielle.

Kunnes aamu vie mukanaan hiljaisuuden
ja kynttilöistä liekin.



Ei saa leikkiä tulella,
lapsille opetetaan.

Silti kynttilän liekissä palanut vaahtokarkki
sulaa niin syntisen ihanasti kielelle.

Mustunut pinta rasahtaa hampaissa,
pehmentynyt sisältö valuu hengitysteitä pitkin suoraan sydämeen.

Hiljainen talo,
hiljaiset seinät.
Kynttilät pöydällä
ja minä uppoan vaahtokarkkitaivaaseen.

Enkä minä ennen aamua sieltä halua herätä.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Joulukuun Kolmas


Ei pienet viisarit armoa anna.

Minä vien kelloni uniini.
Minä lasken aikaa.
Piilotan puupölyä hiuksiini.

Unieni kellossa viisareita on kymmenen.
Jokaiselle sormelle yksi.

Ne pyörivät ympyrää kuin hullut.
Kuluttavat minun aikaani.

Minun unieni kellossa viisareita on satoja,
ja minusta tuntuu,
että minulla on kauhea kiire.

Minun täydellisen epätäydellinen kelloni,
jonka pienet viisarit tikittävät aikaa.
Minun käsieni hioma.
Aika,
johon minä puhallan elämän.

Ikkunasta näen, miten rusakot juoksee
ja lumi tekee seittejä oksiin.




Kahvini on aikoja sitten jäähtynyt mukiin,

mutten voi olla hymyilemättä.

Sulkiessani silmäni,
minä pyörin,
pyörin,
pyörin -
Kuin miljoonat hullut viisarit unissani.





tiistai 23. marraskuuta 2010

Sahanpurua Aarrelaatikkoon

"Kurkota vaikka kuuta taivaalta.
Vaikka et sitä saisikaan,
voit silti saada tähtiä."
(Les Brown)


(Lähikaupan jouluavajaiset ja ilmapallot;
kun meillä ei ollut vielä lunta ja kerrospukeutumista)


Minulla on mieheni lökäpöksyt ja raitainen paita,
suurissa saappaissa kahdet villasukat.

Minun paitani päällä on toinen paita.
Ja villapaita,
jonka päälle olen laittanut harmaan hupparin.
Ja sen harmaan olen peittänyt suurella punaisella hupparilla,
joka yltää melkein polviini.

Minun on vaikea liikuttaa itseäni kaiken sen kangasmäärän alta.

Minun laukussani kilisevät eripariset puikot
ja langat ovat kiertyneet solmuille.
Minun sukkani purkaantuvat,
vaikka minä kuljen hitaasti eteenpäin.

Kerään töistä pieneen pussiin puunpalasia.
Pieniä ja rosoisia.
Niistä jää tikkuja sormiin.

Pyöreitä,
vinoja, pitkiä, kapeita.
Roskapuuta,
ne sanovat.

Minä pelastan jokaisen löytämäni palan,
vaikka ne ovatkin hiomattomia ja epätäydellisiä.
Rumia kaikessa kiehtovuudessaan.
(Ne ei eivät ole vielä mitään muuta kuin päässä surraavia ajatuksia.)

"Älkää koskeko minun aarteisiini!",
minä sätin taltta kädessä,
kun joku aikoo siivota minun työpöytäni.

Ja samalla minä mietin,
pitäisikö minulla olla kotona myös sahanpurua askartelulaatikossani.



sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Iskuja

Tasaa keskelle
Kuinka monta iskua sydän lyö minuutissa?

Bang Bang!

Miehen pää lepää rinnallani -
minä lasken kuluvia sekuntteja
ja mies sydämenlyöntejä.
Rummuttaa reittäni vasten niiden tahtiin.

Minun sydämeni hakkaa rintaa,
tykyttää raivolla läpi kimmoisan ihon.

Sillä on niin kiire,
sillä on aina niin kiire.
Huutaa kaipuuta ja
tulvia rakkautta yli ääriviivojensa.

Kuuntele minua!
Ota kämmenelle,
helli, suutele ja hoivaa.

Minun sydämeni lyö kuin Raivohärkä.

Bang Bang Boom!





Sata sydämenlyöntiä minuutissa.

200 kahdessa minuutissa.
300 kolmessa minuutissa.
6000 tunnissa.
144000 päivässä.

Ja niin paljon yhdessä elämässä,
että pääni menee pyörälle
ja minä alan hyräillä,
jotten ajattelisi niitä loputtomia numeroita,
iskuja, aikaa, tahteja;
miljoonia nollia lukujen perässä,
joita en kykene ymmärtämään.

Bang Bang,
tahmeaa mahltaa suoniin,
punaista kultaa.

Sata minuutissa
ja niin paljon rakkautta sisällään,
että joskus minä salaa pelkään sydämeni räjähtävän sen painosta.

Bang Bang,
My Baby Shot Me Down.


maanantai 15. marraskuuta 2010

Minulla on sydämiä pakkasessa

Aamulla taivaasta sataa maksalaatikkoa,
ja minä seison kadunvarren ainoan lumikinoksen päällä,
kuvitellen joulun ja taikatalven.

Kuvittelen mahani täyteen happamia ja kirpeitä havunneulasia,
ja miltä tuntuisi nukkua kevääseen asti.

Minulla on muutama neulanen taskun pohjalla piilossa.

Uinuvat vanussa,
pumpulissa,
jota vanhan takin revenneet saumat vuotavat taskuuni.

Minulla on käpy hyllyllä,
pullonkorkkeja ja tulitikkuaskeja olohuoneen lattialla.
Nuppineulatyyny sängyn vieressä,
punaista maalia sormenpäissä
ja mutaan vuorautuneet maiharit.



Minulla on vanhoja sanomalehtiä lattialla,
hukatut sakset,
ja kasa keltaisia hiomapapereita.

Minulla on ruhjotut raajat ja mustanpuhuva iho;
minä nauran kippurassa keittiön tuolilla,
koska minuun koskee niin paljon.
Koska minä rakastuin tankotanssiin,
heti kun kiedoin ensimmäistä kertaa käteni kromisen tangon ympärille.

Tekee niin kipeää,
tekee kipeää nauraa kyyneleet silmissä,
koska haluaa vain lisää.

Minulla on lakatut varpaankynnet
ja käheä ääni.
Jukurtissa banaanilastuja
ja kahvissa vanhaa maitoa.

Minulla on paha tapa jättää pöydille syötyjä purukumeja.
Ja paha tapa liimata niitä purkkapussin suulle.

Minulla on pitkät nenäkarvat.

Lounastauolla tökkiessäni niitä peilin edessä takaisin sieraimiini,
olen varma,
että puupöly kiihdyttää nenäkarvojen kasvua.

Minä tökin, tungen ja mutristan suutani,
minulla on vakaa tavoite saada ne kasvamaan sisäänpäin.

Minulla on keittiön pöydällä kookospähkinä,
ja sen suu hymyilee minulle ja minun nenäkarvoilleni.

Ja minun pieni maailmani pysähtyy ympärilleni,
enkä minä uskalla hetkeen tehdä muuta kuin hengittää.

Hengittämisen jälkeen minä alan nauraa.
Niin että paikat kolisevat,
enkä minä kuule edes sateen ropisevan ikkunoihin.


maanantai 8. marraskuuta 2010

Kun Sydän Käskee Luovuttamaan

Työpaikan aamukahvin äärellä,
joku sanoo minulla olevan tyynyn ryppyjä vielä poskessa.
Ja minun nenäni olevan punainen.

Minä maalaan poskeni mustiksi
maalatessani kissan viiksiä tuolin istuimeen.
Tärisevin käsin suoria viivoja.

Minä olen kuin mustalainen,
mustaa maalia ihossani.

Piilotan kylmästä punaisen nenäni syvälle kahvikuppiin
ja annan kahvihöyryn lämmittää sen märäksi.
Poskessani on pitkälle aamupäivään unien painamia ryppyjä.

Minun käteeni annetaan taltta.
Ja minä sanon,
etten ole ennen taltannut.

Minä alan taltata käteni kipeiksi.
Ja kun puunpalasta loppuu tila,
minä katson haikaillen lattioita.

Minun käteni liha sanoo raks,
kun parsinneula lävistää kämmenen.

Minun käteeni annetaan sammutin.
Ja tulityökortti.
Ja työturvallisuuskortti.

(Vanhan, vanhan naisen rakkaat kädet)

Töiden jälkeen minun käteni sujahtavat postilaattikkoon ja
avaavat pienen kirjekuoren,
joka antaa minulle oikeuden Luovuttaa.

Minä haluan Luovuttaa.



Ajattelin erota kirkosta -
tilasin itselleni Elinluovutuskortin.




Pieni pala pahvia,
pieni tila käsilaukusta,
suuri asia minun sydämelle.

Mustaan nimeni keltaiseen korttiin,
päivämäärän ja allekirjoituksen.
Se on höyhenenkevyt minun laukussani,
vaikka se painaa minun itseni verran.



Lue lisää:

Lahja Elämälle

tiistai 2. marraskuuta 2010

Anna minulle pieni kuvausajatus

Koska minä olen vaikutuksille altis lapsi,
niin minäkin haluan katsoa,
onko jollain minulle uusia kuvausideoita.

Vaikutuksen kiitoksen annan Lauralle,
The pope´s egg hat -blogin ihanaiselle kirjoittajalle,
jolta kävin tämän haasteen näpsäisemässä.



Kiitos kaunis:
Raapusta pieni idea minulle,
pieni,
pitkien ja hiljaisten iltojen kuvausajatus.

Ja koska ei Laurakaan haastanut ketään,
en aio minäkään.

Ihan vain jotta kaikki vaikutuksille alttiit olevat ihmiset
voisivat kopioida tämän halutessaan itselleen.




torstai 28. lokakuuta 2010

Kylmää kahvia ja sylillinen aikaa

Sinä aamuna,
kun me miehen kanssa tanssimme aamun aikaan olohuoneen lattialla,
hikipäisinä ja väsyneinä -
sinä aamuna,
aamukahvin aikaan,
meidän kahvinkeittimemme lähti keltaisten kahvinkeittimien taivaaseen.

Jonkun vanha keitin keittää minun uudet aamukahvini.
Se on sininen ja kovaääninen.

Se keittää kylmää kahvia.

Kylmää kahvia ja jäätynyt maa.

Niin se kaunistaa,
joku sanoo.

Mutta minun naamani menee irveeseen
ja kupin pohja ui haaleasta kahvista,
jota ei edes mikro pelasta.

Minä poljen tukka hulmuten töihin,
täytän kuppini vastakeitetyllä kahvilla
ennen kuin ehdin riisua edes talvitakkiani.
Ja minä tunnen sen höyryävän kasvoilleni,
minä tunnen sen lämpimän tuoksun,
ja minä voin herätä.
(Ja etuhiukseni suoristua)

Kuumaa kahvia.
Tilkkasella maitoa.





Minä pyörittelen aikaa sormissani.

Katselen puiselle pöydälle aseteltuja,
kiemuraisia viisareita
ja paperille piirrettyjä muotoja.

Viivoja,
tunteja,
minuutteja.

Puuta,
sahaa,
hiontaa.

(Saanko upottaa siihen peilejä?
Ai
liian kunnianhimoista, vai?)

Miksei minun kellossani saa olla kymmentä eri viisaria,
minä mietin.

Viisareita melkein jokaiselle tunnille.

Odottavan aika on pitkä,
kellon tikitys tekee sydämeen rytmihäiriöitä,
ja viisarit sormissani,
minä tunnen olevani liian sidoksissa tähän maailmaan ja aikaan.

Minä en halua tehdä aikaa.

(No,
saako siihen upottaa sakset?
Entä ne kymmenen viisaria?
Ai,
jotain rajoja pitää olla, vai?)

Aika on niin helvetin rajattua,
etten minä pysy sen tahdissa.

Minä haluan pysäyttää kellot.
Minä haluan olla ajaton nainen.

Kulumaton ja ikuinen.



perjantai 22. lokakuuta 2010

Kerjäläistyttömekko

Kuinka pahasti ihminen voi tilkkuuntua?





Hyvin neuroottisesti.

(Tilkkumekko ommeltu erivärisistä satiini-,
pitsi- ja samettikangaspaloista.
Koen suuruudenhulluuden, perfektionismin ja onnistumisen riemun oireita)

maanantai 18. lokakuuta 2010

Älppäreitä päivälliseksi!

Päivän uunituoreena reseptinä tarjoillaan
roskiksesta löytyneitä,
uunissa hyvin haudutettuja levykulhoja:

Lämmitä uuni sataan asteeseen
ja aseta levy uuninkestävän kulhon päälle,
joka on hieman pienempi kuin itse levy.

Levyn päälle kannattaa vielä pistää uuninkestävä purkki,
joka painaa levyn keskustaa sulaessaan kohti kulhon pohjaa.

Levyn sulamiseen menee n. 4-8 minuuttia,
jonka jälkeen kulhoa voi vielä uunista otettuaan
muokata käsin.
Levyn muokkaaminen kannattaa tehdä hanskat kädessä,
koska levy on petollisen kuuma tultuaan uunista.

Anna levyn jäähtyä
ja täytä kulho esimerkiksi isoäidin helmikoruilla
tai pipareilla.

Kutsu kaikki ystäväsi levykulhopäivälliskutsuille;
mikä loistava syy viettää ihanaa päivää ihanien ihmisten kesken.






Kierrätystä parhaimmillaan:
näitä minä haluan lisää!

Laa la laa,
dyykkaamaan,
laa la laa...

torstai 14. lokakuuta 2010

Mustat hiukset jo vuodesta 1987

Hyvää Rinsessapäivää Minulle!

Rinsessapäivistä on pienet tytöt tehty:

Herneistä patjan alla,
ilmapalloista,
prinsessakakusta ja vaaleanpunaisesta marsipaanista,
kahdestakymmenestäkolmesta kynttilästä
ja niiden sammuttamisesta yhdellä puhalluksella,
toivomuksista,
vanhasta pullapitkosta kynttilöiden alustana,
aarrekartasta,
jossa on monta rastia
ja yhtä monta lahjaa.

Kruunusta,
joka valuu otsalle.






Autossa minä rutistan naamani kurttuun,
ja kysyn mieheltäni,
joko minulla on hirveästi ryppyjä.

Vaikkei minusta tunnu yhtään liian vanhalle
olla 23-vuotias.
Tänään se tuntuu ihastuttavalle iälle.

Minä nautin syntymäpäiväjuhlista kuin pieni lapsi
ja haen yhden siivun lisää maailman parasta,
vaaleanpunaista kakkua.

Minä olen hirveän onnellinen.

Ja minun mahani on vaaleanpunaisessa marsipaanihumalassa.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Ensimmäinen

Aamulla ikkunat ovat susimustat.

Minä verhoudun punaiseen,
pehmeään aamutakkiin,
jonka hihat ovat valtavan kokoiset
ja herään keittämään kuusi kuppia kahvia.

Ripottelen mandariinin kuoria peiton päälle
toivoen,
että niiden tuoksu jäisi kiinni lakanoihin
ja tulisi minun uniini.

Ensimmäinen koulupäivä saa jännityksen kuplimaan mahassa
ja varpaat kipristymään odotuksesta.





Perehdytyksessä huomaan,
että minun takkini on likainen.
Yritän huomaamatta raapia raidoistani pois pieniä tahroja.

Huoneissa tuoksuu maali
ja pienessä keittiössä kahvi.

Minä hion käteni kovemmiksi,
pieni osa kerrallaan,
koivutuolin pintaa sileäksi ja värivirheettömäksi.

Hengitys kuumenee suojamaskissa
ja puupöly muuttaa minut kauttaaltaan valkoiseksi.

Minä muutan väriä,
hion kärsivällisesti,
opettelen kärsivälliseksi.
Niistän nenästäni pölyt.

Puun pinnan hiominen on peloittavan kaunista.
Minua hieman pelottaa käsitellä sitä käsin.
Etten satuta sitä.
Etten hio siihen koloja.

Mutta minulla on aikaa opetella.

Ensimmäisen koulupäivän jälkeen olo on raukea.
Enkä malttaisi odottaa huomiseen.