Näytetään tekstit, joissa on tunniste satuja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste satuja. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Oman maan vauvoja

Malttamattomuus on synneistä parhaimpia!


(Miehellä oli kuokka ja ämpäri,
minä toimin virallisena "peruna- ja kastematovalvoja")

Kun omiin perunataimiin puhkeavat ensimmäiset,
herkän valkoiset kukat,
minä nauran ihastuksesta varpaani kippuralle.

Sillä aikaisin keväällä,
siihen maahan tapettiin käärme.
Haudattiin mullan syvyyksiin,
pimeään ja pehmeään,
perunamaan hiljaisiin sokkeloihin.

Ja jo silloin minä tiesin salaa ajatuksissani,
että tästä maasta täytyy kasvaa
syntisen hyvä perunasato.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Kaikentäyttävä Rakkaus


Meidän ensimmäinen hääpäivämme.

Taivas itkee onnesta,
rummuttaa kattoa sydämenlyöntien tahtiin;
ihan niin kuin vuosi sitten,
kun tahdoimme toisemme koko loppuelämäksi.

Minulla on miehessäni Keuhko,
jota ilman olisi kovin vaikea hengittää.

Minulla on mies,
joka saa polveni heikoiksi.
Jonka kaikentäyttävä rakkaus
tekee minusta kokonaisen naisen.

Eikä minulta mitään enää puutu.



(Minun hääpäivälahjani,
Klik Klik:)






P.S. I Love You!

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Minä vain luulin sen olevan luistaan rikki

Minä istun siinä sairaalan tuoksuisessa odotusaulassa,
valkoisessa alushameessani ja pitsisissä nilkkasukissani.

Minä kerron sille miehelle vastaanottotiskillä,
että minun varpaani on vieläkin kamalan kipeä.
(Koska voin käyttää korkokenkiä?)
Ja se mies tuijottaa vain minun tissejäni.
Ja minun on kuuma.

Minun jalkani kuvataan,
ja minun mahassani nipistelee jännitys.

Ne sanovat haluavansa uusia kuvia,
ja minä riisun jälleen pois tossuni ja sukkani.
Kävelen edestakaisin portaita yläkerrasta alakertaan,
ja jokaisella askeleella tekee kipeää.

Niihin portaisiin oli liimattu tarrat,
joissa kerrotaan Jokaisen askeleen olevan Sinua varten.



Lääkärin tietokoneen näytöltä minä näen jalkateräni,
minun varpaitteni luut.
Siinä on minun mustavalkoinen jalkani,
minun harakanvarpaani.

Sieltä näkee myös,
että minun jalassani asuu silmäneula.
Minun neulatyynystäni kadonnut neula.

Se on uponnut ihon alle,
pintaa syvemmälle,
jonnekin luun lähelle,
jänteiden viereen.

Se on kauniisti vaakatasossa.

Ja minä nauran kuin hullu!

Röntgenkuvan minä päätän kehystää seinälle;
ihan vain muistoksi siitä,
että puolitoista kuukautta olen kantanut yhtä silmäneulaa jalassani.
(Minun täytyy olla Tosinainen)


tiistai 31. toukokuuta 2011

Milloin Kielot Kukkivat?

Piharapuilla istuessani
minä näen mustan kissan ylittävän katua.
(Enkä sylkenyt kummankaan olkani ylitse,
en kertaakaan)

Minä näen rusakon poikasen juoksevan pihan poikki,
ja naapurin tuulessa heiluvat pyykit.

Minä poltan sormeni nokkoseen,
ja kellarista löydän kuolemanhauraan perhosen.

Pihamaa on täynnä kielojen lehtiä
ja minä odotan niihin puhkeavia,
myrkyllisen suloisia kukkia.
Pieniä, valkoisia kelloja,
jotka huokuvat viattomuutta ja viekkautta.




Minä kuljen pitkässä, mustassa mekossani,
joka tuntuu aivan lapsuuden yöpuvulle.

Yhtäkkiä pitkiin helmoihin pukeutuminen tuntuu
miellyttävän turvalliselle ja mukavalle.
Yksinkertaisen helpolle.
(Vai onko minusta nyt tulossa Aikuinen?)

Minulla on aikaa.
Aikaa odottaa kukkien puhkeamista,
aikaa katsella maisemaa keittiön ikkunasta.

Minulla on aikaa helmoissa,
aikaa sormissa.
Aikaa kokea, nähdä, kuulla ja tuntea.
Olla joutenollen.

(Huomata ne elämän pienet asiat, joihin olemassaoloni ja onnellisuuteni perustuvat)

Ja niin minä odottaessani päätän keittää toisen pannullisen kahvia.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Silmut

Minä toin koivun oksia keittiöön,
pistin viinipulloon kasvamaan.

Yhtenä aamuna niihin puhkesivat lehdet,
ja olohuoneessa lauloi Marilyn Monroe.

Minun varpaani huutaa kivusta,
mutta minun on pakko tanssia.
Tanssia aamuauringon valossa.





Ja niin laulaa
Marilyn.

Myöhäiseen iltapäivään asti.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Jokaisen Naisen Kirja

"Pukeutukaa kotioloissakin huolellisesti.
Aviomiehet eivät mielellään näe vaimoaan edes kotona huolimattomassa asussa."
(Jokaisen Naisen Kirja, 1948)



Tukka likaisena pörröttäen ja kasvot meikistä paljaana,
vaaleanpunainen yöpuku päällä ja suuri nalle kainalossa,
minä odotan miestäni kotiin.

Ja hän sanoo,
että minä olen kaunis.

Vaikka minä haluaisin olla kuin Jokainen Nainen,
huoliteltu vaimo,
jonka koti on aina siisti
ja hiukset hillitysti aseteltu.
Joka ei maalaa hampaitaan huulipunalla
ja ajele kulmakarvojaan kertakäyttöhöylällä.

Minä en ole kuin Jokainen Nainen,
olen mieheni yöpukurouva.

Joskus on ihanaa olla rumasti,
samalla tietäen,
että on jonkun elämän kaunein ihminen.



Veistin sormeeni haavan.
Syvän ja kipeän,
leikatessani porkkanaa.

Käärin sormen peittoon talouspaperilla ja ilmastointiteipillä,
niin nopeasti,
etten ehtinyt edes huutaa kivusta.

Nyt minua huolettaa vain,
miten minä voin virkata?

tiistai 23. marraskuuta 2010

Sahanpurua Aarrelaatikkoon

"Kurkota vaikka kuuta taivaalta.
Vaikka et sitä saisikaan,
voit silti saada tähtiä."
(Les Brown)


(Lähikaupan jouluavajaiset ja ilmapallot;
kun meillä ei ollut vielä lunta ja kerrospukeutumista)


Minulla on mieheni lökäpöksyt ja raitainen paita,
suurissa saappaissa kahdet villasukat.

Minun paitani päällä on toinen paita.
Ja villapaita,
jonka päälle olen laittanut harmaan hupparin.
Ja sen harmaan olen peittänyt suurella punaisella hupparilla,
joka yltää melkein polviini.

Minun on vaikea liikuttaa itseäni kaiken sen kangasmäärän alta.

Minun laukussani kilisevät eripariset puikot
ja langat ovat kiertyneet solmuille.
Minun sukkani purkaantuvat,
vaikka minä kuljen hitaasti eteenpäin.

Kerään töistä pieneen pussiin puunpalasia.
Pieniä ja rosoisia.
Niistä jää tikkuja sormiin.

Pyöreitä,
vinoja, pitkiä, kapeita.
Roskapuuta,
ne sanovat.

Minä pelastan jokaisen löytämäni palan,
vaikka ne ovatkin hiomattomia ja epätäydellisiä.
Rumia kaikessa kiehtovuudessaan.
(Ne ei eivät ole vielä mitään muuta kuin päässä surraavia ajatuksia.)

"Älkää koskeko minun aarteisiini!",
minä sätin taltta kädessä,
kun joku aikoo siivota minun työpöytäni.

Ja samalla minä mietin,
pitäisikö minulla olla kotona myös sahanpurua askartelulaatikossani.



sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Iskuja

Tasaa keskelle
Kuinka monta iskua sydän lyö minuutissa?

Bang Bang!

Miehen pää lepää rinnallani -
minä lasken kuluvia sekuntteja
ja mies sydämenlyöntejä.
Rummuttaa reittäni vasten niiden tahtiin.

Minun sydämeni hakkaa rintaa,
tykyttää raivolla läpi kimmoisan ihon.

Sillä on niin kiire,
sillä on aina niin kiire.
Huutaa kaipuuta ja
tulvia rakkautta yli ääriviivojensa.

Kuuntele minua!
Ota kämmenelle,
helli, suutele ja hoivaa.

Minun sydämeni lyö kuin Raivohärkä.

Bang Bang Boom!





Sata sydämenlyöntiä minuutissa.

200 kahdessa minuutissa.
300 kolmessa minuutissa.
6000 tunnissa.
144000 päivässä.

Ja niin paljon yhdessä elämässä,
että pääni menee pyörälle
ja minä alan hyräillä,
jotten ajattelisi niitä loputtomia numeroita,
iskuja, aikaa, tahteja;
miljoonia nollia lukujen perässä,
joita en kykene ymmärtämään.

Bang Bang,
tahmeaa mahltaa suoniin,
punaista kultaa.

Sata minuutissa
ja niin paljon rakkautta sisällään,
että joskus minä salaa pelkään sydämeni räjähtävän sen painosta.

Bang Bang,
My Baby Shot Me Down.


maanantai 15. marraskuuta 2010

Minulla on sydämiä pakkasessa

Aamulla taivaasta sataa maksalaatikkoa,
ja minä seison kadunvarren ainoan lumikinoksen päällä,
kuvitellen joulun ja taikatalven.

Kuvittelen mahani täyteen happamia ja kirpeitä havunneulasia,
ja miltä tuntuisi nukkua kevääseen asti.

Minulla on muutama neulanen taskun pohjalla piilossa.

Uinuvat vanussa,
pumpulissa,
jota vanhan takin revenneet saumat vuotavat taskuuni.

Minulla on käpy hyllyllä,
pullonkorkkeja ja tulitikkuaskeja olohuoneen lattialla.
Nuppineulatyyny sängyn vieressä,
punaista maalia sormenpäissä
ja mutaan vuorautuneet maiharit.



Minulla on vanhoja sanomalehtiä lattialla,
hukatut sakset,
ja kasa keltaisia hiomapapereita.

Minulla on ruhjotut raajat ja mustanpuhuva iho;
minä nauran kippurassa keittiön tuolilla,
koska minuun koskee niin paljon.
Koska minä rakastuin tankotanssiin,
heti kun kiedoin ensimmäistä kertaa käteni kromisen tangon ympärille.

Tekee niin kipeää,
tekee kipeää nauraa kyyneleet silmissä,
koska haluaa vain lisää.

Minulla on lakatut varpaankynnet
ja käheä ääni.
Jukurtissa banaanilastuja
ja kahvissa vanhaa maitoa.

Minulla on paha tapa jättää pöydille syötyjä purukumeja.
Ja paha tapa liimata niitä purkkapussin suulle.

Minulla on pitkät nenäkarvat.

Lounastauolla tökkiessäni niitä peilin edessä takaisin sieraimiini,
olen varma,
että puupöly kiihdyttää nenäkarvojen kasvua.

Minä tökin, tungen ja mutristan suutani,
minulla on vakaa tavoite saada ne kasvamaan sisäänpäin.

Minulla on keittiön pöydällä kookospähkinä,
ja sen suu hymyilee minulle ja minun nenäkarvoilleni.

Ja minun pieni maailmani pysähtyy ympärilleni,
enkä minä uskalla hetkeen tehdä muuta kuin hengittää.

Hengittämisen jälkeen minä alan nauraa.
Niin että paikat kolisevat,
enkä minä kuule edes sateen ropisevan ikkunoihin.


maanantai 8. marraskuuta 2010

Kun Sydän Käskee Luovuttamaan

Työpaikan aamukahvin äärellä,
joku sanoo minulla olevan tyynyn ryppyjä vielä poskessa.
Ja minun nenäni olevan punainen.

Minä maalaan poskeni mustiksi
maalatessani kissan viiksiä tuolin istuimeen.
Tärisevin käsin suoria viivoja.

Minä olen kuin mustalainen,
mustaa maalia ihossani.

Piilotan kylmästä punaisen nenäni syvälle kahvikuppiin
ja annan kahvihöyryn lämmittää sen märäksi.
Poskessani on pitkälle aamupäivään unien painamia ryppyjä.

Minun käteeni annetaan taltta.
Ja minä sanon,
etten ole ennen taltannut.

Minä alan taltata käteni kipeiksi.
Ja kun puunpalasta loppuu tila,
minä katson haikaillen lattioita.

Minun käteni liha sanoo raks,
kun parsinneula lävistää kämmenen.

Minun käteeni annetaan sammutin.
Ja tulityökortti.
Ja työturvallisuuskortti.

(Vanhan, vanhan naisen rakkaat kädet)

Töiden jälkeen minun käteni sujahtavat postilaattikkoon ja
avaavat pienen kirjekuoren,
joka antaa minulle oikeuden Luovuttaa.

Minä haluan Luovuttaa.



Ajattelin erota kirkosta -
tilasin itselleni Elinluovutuskortin.




Pieni pala pahvia,
pieni tila käsilaukusta,
suuri asia minun sydämelle.

Mustaan nimeni keltaiseen korttiin,
päivämäärän ja allekirjoituksen.
Se on höyhenenkevyt minun laukussani,
vaikka se painaa minun itseni verran.



Lue lisää:

Lahja Elämälle

torstai 14. lokakuuta 2010

Mustat hiukset jo vuodesta 1987

Hyvää Rinsessapäivää Minulle!

Rinsessapäivistä on pienet tytöt tehty:

Herneistä patjan alla,
ilmapalloista,
prinsessakakusta ja vaaleanpunaisesta marsipaanista,
kahdestakymmenestäkolmesta kynttilästä
ja niiden sammuttamisesta yhdellä puhalluksella,
toivomuksista,
vanhasta pullapitkosta kynttilöiden alustana,
aarrekartasta,
jossa on monta rastia
ja yhtä monta lahjaa.

Kruunusta,
joka valuu otsalle.






Autossa minä rutistan naamani kurttuun,
ja kysyn mieheltäni,
joko minulla on hirveästi ryppyjä.

Vaikkei minusta tunnu yhtään liian vanhalle
olla 23-vuotias.
Tänään se tuntuu ihastuttavalle iälle.

Minä nautin syntymäpäiväjuhlista kuin pieni lapsi
ja haen yhden siivun lisää maailman parasta,
vaaleanpunaista kakkua.

Minä olen hirveän onnellinen.

Ja minun mahani on vaaleanpunaisessa marsipaanihumalassa.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Ensimmäinen

Aamulla ikkunat ovat susimustat.

Minä verhoudun punaiseen,
pehmeään aamutakkiin,
jonka hihat ovat valtavan kokoiset
ja herään keittämään kuusi kuppia kahvia.

Ripottelen mandariinin kuoria peiton päälle
toivoen,
että niiden tuoksu jäisi kiinni lakanoihin
ja tulisi minun uniini.

Ensimmäinen koulupäivä saa jännityksen kuplimaan mahassa
ja varpaat kipristymään odotuksesta.





Perehdytyksessä huomaan,
että minun takkini on likainen.
Yritän huomaamatta raapia raidoistani pois pieniä tahroja.

Huoneissa tuoksuu maali
ja pienessä keittiössä kahvi.

Minä hion käteni kovemmiksi,
pieni osa kerrallaan,
koivutuolin pintaa sileäksi ja värivirheettömäksi.

Hengitys kuumenee suojamaskissa
ja puupöly muuttaa minut kauttaaltaan valkoiseksi.

Minä muutan väriä,
hion kärsivällisesti,
opettelen kärsivälliseksi.
Niistän nenästäni pölyt.

Puun pinnan hiominen on peloittavan kaunista.
Minua hieman pelottaa käsitellä sitä käsin.
Etten satuta sitä.
Etten hio siihen koloja.

Mutta minulla on aikaa opetella.

Ensimmäisen koulupäivän jälkeen olo on raukea.
Enkä malttaisi odottaa huomiseen.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Pariisin Kevättä ilmassa

Minä matkustin Pariisin Kevääseen;
pakkasin laukkuuni kutimet ja kaukosäätimen,
villasukat ja korkokengät.

Matkalla minä kudoin sormeni vanhan naisen sormiksi,
koliseviksi ja kipeiksi.
Langat ovat hiertäneet kovettumia ihon pintaan.

Vanhan naisen kovat kädet.

Minä katselin linja-auton ikkunasta ohi kulkevia maisemia,
näin sen huoltoaseman,
josta hain joskus aina aamukahvini.
Pahvimukit pesin kotona
ja myyjät tulivat tutuiksi.

Näin sen puisen,
ränsistyneen talon
ja maanrajassa olevan pienen ikkunan.

Siellä minä vietin yhden talven,
kellariasunnossa,
jossa haisi kosteus ja perunat.
Jonka suihkusta ei tullut lämmintä vettä
ja piha tulvi sateisina päivinä.

Jossa minä ajattelin rappioitua,
aloittaa aamuni viinillä
ja kirjoittaa taiteellisia sanoja paperille.
Kirjoittaa tuhansia kirjoja.
Ja juoda vielä enemmän viiniä.

Siellä minä ikävöin ja liukastelin yhden talven ylitse.
Kääriydyin turkikseen
ja heitin imurini pakkaseen.

Unohdin kirjoittaa
ja ehdin juoda vain yhden viinipullon.

Matkallani minä kudoin,
kudoin,
kudoin.
Kudoin sukat valmiiksi
ja annoin langan hiertää sormiani,
joitteivat muistot hiertäisi minua.

Minä annoin Pariisin Kevään liimata tukkani hiestä kiinni niskaan,
annoin korkojeni kuljettaa jalkani kipeiksi,
annoin kahvin lämmittää,
naurun satuttaa poskia.

Lauantaina minä istun ystäväni vieressä matkalla takaisin kotiin;
samat maisemat jäävät taaksemme,
perunakellari ja huoltoasema.
Pariisin Kevät.
Minun ystäväni täyttää lasten ristikkoa puuvärikynällä.
Vetää viivaa paperiin löytääkseen labyrintista aarteen.

Minä kudon sukkaa
ja olen matkalla kotiin.
Maailman parhaassa seurassa.



Seikkailujen välissä on hyvä hengähtää kotisohvalla,
hyvin valikoitujen irtokarkkien sokeroidessa huulia.
Maistaa seikkailujen kaikki miljoonat maut,
maistaa ihana koti-ikävä.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Oletko koskaan kävellyt vetten päällä?

"Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu."
–Muumipappa



Pieni tulva täyttää kaupunkimme
ja minun häntäni on aivan märkä.

Se laahaa pyöräni perässä kosteana ja mutaisena,
kun minä poljen eteenpäin läpi merien,
joiden alla on ennen ollut katuja.

Suljen silmäni,
nostan jalkani taivaisiin
ja uin.

Taivas vuotaa minun päälleni
ja minun sisälmykseni saavat kosteusvaurion.

Pienen tulvan armoilla
annan sateen pyyhkiä minusta viimeisetkin
Kesän rippeet.

Ja kotona minä kierrän käteni kuuman mehumukin ympärille,
laitan villasukat jalkaani,
möyrin peiton alle mieheni kainaloon
sulkeakseni silmät ja kuunnellakseni,
kun Hän avaa meidän kirjamme ja
alkaa kertoa minulle Harry Potterista.

Lämpö tulvii sydämeen ja varpaisiin
kuivattaen hiukset ja litimärän hännän.
(Ja pienen pienet kosteusvauriot.)

***

Mennään huomenna hyppimään vesilätäköihin,
kävellään vetten päällä
ja tehdään salaojia hiekkaan kengän kärjillä!

Kulta,
tule uittamaan kaarnaveneitä
ja lähettämään pullopostia Afrikkaan.
Tule kastelemaan housunlahkeet
ja kuuntelemaan,
kun minä kerron sinulle tarinoita Merenneidoista,
jotka eivät pysty itkemään.

Tule seisomaan sateeseen;
minä olen jo valmis.

lauantai 31. heinäkuuta 2010

Aamussa tuoksui Syksy

Eilinen meni perinteisissä Mustan Pitsin Yön tunnelmissa.

Kotona läpikuultava aamutakki vaihtui valkoiseen korsettiin ja pillerihattuun,
avatun kuohuviinipullon poksahdus sai kiljahtamaan innostuksesta.

Kadut täyttyivät musiikista,
tuoksuista ja ihmismassoista.

Tuuli sieppasi miehen hatun mukanaan ja
me jätimme ihmisvilinän taaksemme tappamaan Vanhan Rauman mukulakivetyksiä.



Aamu tuoksui syksylle
ja minä pistin villasukat jalkaani.

Avoinaisesta ikkunasta heinäkuu räki loppuaan sisään
ja minulla oli kylmä.

Peitto oli yöllä kaivautunut ulos satiinilakanoistaan,
minä niistin mustaa nokea
ja tunsin kielelläni eilisen polttavat liekit.

Suu on turta
ja minun pääni vieläkin hieman sumea.





Minä katselin pihamaalla kukkivia pieniä unikkoja
ja mies lähti keikalle.

Vaaleanpunaisia,
punaisia ja valkoisia unikkoja.
Olisin halunnut koskettaa niiden ohuita terälehtiä,
mutta pelkäsin jo tuulenkin saavan ne haurastumaan.

Olisin halunnut rakentaa niille tuulensuojan.

Koti on niin hiljainen ja pimeä,
ja minulla onkamala ikävä.



Tänään tuntuu sellaiselta päivältä,
että on hyvä sytyttää kynttilöitä palamaan.

Silloin minun syksyni olisi jo alkamassa.

Tänään on hyvä päivä katsoa Muumeja
ja sulkeutua sydämensä kanssa makuupussiin turvaan.

Odottaa,
että mies tulee yöllä kotiin,
kantaa olohuoneen sohvalta sänkyyn,
sammuttaa Muumit
ja ottaa kylkeensä kiinni.

Tällaisina päivinä muistan,
etten koskaan haluaisi elää ilman toista.