sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Mustikassa

Pitää ottaa,
mitä Äiti Maa antaa.

Piilotan pieniä,
mustikkaisia rasioita pakkaseen,
ja odotan hymyillen talvipakkasia ja höyryäviä puurolautasia.

Sormet ovat sinisinä noukkimisesta,
ja iltahämärissä mies joutuu hakemaan minut pois mustikkamättäiltä.
Minun silmissäni on hölmö mustikankiilto,
jalassani suuret saappaat,
enkä minä millään malttaisi lopettaa ennen,
kuin olen kerännyt kaikki metsän mustikat talteen.

(Suuria, pyöreitä ja niin sinisiä!)

En ole huomannut auringon laskeneen,
ja metsän hiljenneen.



Pietaryrtit tuoksuvat syksylle,
ja minun auringonkukkani ovat kuolleet ruukkuihinsa.

On hyvä huomata,
ettei ajatus syksystä tunnu oikeastaan kovin pahalle.

Ehkä hieman haikealle,
mustikkaisen makealle.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Kuinka vaikea on muistaa?

Tässä sietämättömän painostavassa ilmassa
on ko
vin vaikea muistaa
sitä hyyt
ävää kylmyyttä
joka
sai jäätyneet luut kolisemaan toisiaan vasten.

Niitä tal
visia aamuja
joihin kuuluivat viidet sukkahousut
ja kolmet p
äällekkäin ahdetut villasukat.

Niitä aamuja
kun ripset j
äätyivät takertuen kiinni toisiinsa
ja sormet olivat sinistä j
äätä.

Eihän siitä ole edes pitkä aika.




(Taikatalvi)

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Oman maan vauvoja

Malttamattomuus on synneistä parhaimpia!


(Miehellä oli kuokka ja ämpäri,
minä toimin virallisena "peruna- ja kastematovalvoja")

Kun omiin perunataimiin puhkeavat ensimmäiset,
herkän valkoiset kukat,
minä nauran ihastuksesta varpaani kippuralle.

Sillä aikaisin keväällä,
siihen maahan tapettiin käärme.
Haudattiin mullan syvyyksiin,
pimeään ja pehmeään,
perunamaan hiljaisiin sokkeloihin.

Ja jo silloin minä tiesin salaa ajatuksissani,
että tästä maasta täytyy kasvaa
syntisen hyvä perunasato.