tiistai 23. marraskuuta 2010

Sahanpurua Aarrelaatikkoon

"Kurkota vaikka kuuta taivaalta.
Vaikka et sitä saisikaan,
voit silti saada tähtiä."
(Les Brown)


(Lähikaupan jouluavajaiset ja ilmapallot;
kun meillä ei ollut vielä lunta ja kerrospukeutumista)


Minulla on mieheni lökäpöksyt ja raitainen paita,
suurissa saappaissa kahdet villasukat.

Minun paitani päällä on toinen paita.
Ja villapaita,
jonka päälle olen laittanut harmaan hupparin.
Ja sen harmaan olen peittänyt suurella punaisella hupparilla,
joka yltää melkein polviini.

Minun on vaikea liikuttaa itseäni kaiken sen kangasmäärän alta.

Minun laukussani kilisevät eripariset puikot
ja langat ovat kiertyneet solmuille.
Minun sukkani purkaantuvat,
vaikka minä kuljen hitaasti eteenpäin.

Kerään töistä pieneen pussiin puunpalasia.
Pieniä ja rosoisia.
Niistä jää tikkuja sormiin.

Pyöreitä,
vinoja, pitkiä, kapeita.
Roskapuuta,
ne sanovat.

Minä pelastan jokaisen löytämäni palan,
vaikka ne ovatkin hiomattomia ja epätäydellisiä.
Rumia kaikessa kiehtovuudessaan.
(Ne ei eivät ole vielä mitään muuta kuin päässä surraavia ajatuksia.)

"Älkää koskeko minun aarteisiini!",
minä sätin taltta kädessä,
kun joku aikoo siivota minun työpöytäni.

Ja samalla minä mietin,
pitäisikö minulla olla kotona myös sahanpurua askartelulaatikossani.



sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Iskuja

Tasaa keskelle
Kuinka monta iskua sydän lyö minuutissa?

Bang Bang!

Miehen pää lepää rinnallani -
minä lasken kuluvia sekuntteja
ja mies sydämenlyöntejä.
Rummuttaa reittäni vasten niiden tahtiin.

Minun sydämeni hakkaa rintaa,
tykyttää raivolla läpi kimmoisan ihon.

Sillä on niin kiire,
sillä on aina niin kiire.
Huutaa kaipuuta ja
tulvia rakkautta yli ääriviivojensa.

Kuuntele minua!
Ota kämmenelle,
helli, suutele ja hoivaa.

Minun sydämeni lyö kuin Raivohärkä.

Bang Bang Boom!





Sata sydämenlyöntiä minuutissa.

200 kahdessa minuutissa.
300 kolmessa minuutissa.
6000 tunnissa.
144000 päivässä.

Ja niin paljon yhdessä elämässä,
että pääni menee pyörälle
ja minä alan hyräillä,
jotten ajattelisi niitä loputtomia numeroita,
iskuja, aikaa, tahteja;
miljoonia nollia lukujen perässä,
joita en kykene ymmärtämään.

Bang Bang,
tahmeaa mahltaa suoniin,
punaista kultaa.

Sata minuutissa
ja niin paljon rakkautta sisällään,
että joskus minä salaa pelkään sydämeni räjähtävän sen painosta.

Bang Bang,
My Baby Shot Me Down.


maanantai 15. marraskuuta 2010

Minulla on sydämiä pakkasessa

Aamulla taivaasta sataa maksalaatikkoa,
ja minä seison kadunvarren ainoan lumikinoksen päällä,
kuvitellen joulun ja taikatalven.

Kuvittelen mahani täyteen happamia ja kirpeitä havunneulasia,
ja miltä tuntuisi nukkua kevääseen asti.

Minulla on muutama neulanen taskun pohjalla piilossa.

Uinuvat vanussa,
pumpulissa,
jota vanhan takin revenneet saumat vuotavat taskuuni.

Minulla on käpy hyllyllä,
pullonkorkkeja ja tulitikkuaskeja olohuoneen lattialla.
Nuppineulatyyny sängyn vieressä,
punaista maalia sormenpäissä
ja mutaan vuorautuneet maiharit.



Minulla on vanhoja sanomalehtiä lattialla,
hukatut sakset,
ja kasa keltaisia hiomapapereita.

Minulla on ruhjotut raajat ja mustanpuhuva iho;
minä nauran kippurassa keittiön tuolilla,
koska minuun koskee niin paljon.
Koska minä rakastuin tankotanssiin,
heti kun kiedoin ensimmäistä kertaa käteni kromisen tangon ympärille.

Tekee niin kipeää,
tekee kipeää nauraa kyyneleet silmissä,
koska haluaa vain lisää.

Minulla on lakatut varpaankynnet
ja käheä ääni.
Jukurtissa banaanilastuja
ja kahvissa vanhaa maitoa.

Minulla on paha tapa jättää pöydille syötyjä purukumeja.
Ja paha tapa liimata niitä purkkapussin suulle.

Minulla on pitkät nenäkarvat.

Lounastauolla tökkiessäni niitä peilin edessä takaisin sieraimiini,
olen varma,
että puupöly kiihdyttää nenäkarvojen kasvua.

Minä tökin, tungen ja mutristan suutani,
minulla on vakaa tavoite saada ne kasvamaan sisäänpäin.

Minulla on keittiön pöydällä kookospähkinä,
ja sen suu hymyilee minulle ja minun nenäkarvoilleni.

Ja minun pieni maailmani pysähtyy ympärilleni,
enkä minä uskalla hetkeen tehdä muuta kuin hengittää.

Hengittämisen jälkeen minä alan nauraa.
Niin että paikat kolisevat,
enkä minä kuule edes sateen ropisevan ikkunoihin.


maanantai 8. marraskuuta 2010

Kun Sydän Käskee Luovuttamaan

Työpaikan aamukahvin äärellä,
joku sanoo minulla olevan tyynyn ryppyjä vielä poskessa.
Ja minun nenäni olevan punainen.

Minä maalaan poskeni mustiksi
maalatessani kissan viiksiä tuolin istuimeen.
Tärisevin käsin suoria viivoja.

Minä olen kuin mustalainen,
mustaa maalia ihossani.

Piilotan kylmästä punaisen nenäni syvälle kahvikuppiin
ja annan kahvihöyryn lämmittää sen märäksi.
Poskessani on pitkälle aamupäivään unien painamia ryppyjä.

Minun käteeni annetaan taltta.
Ja minä sanon,
etten ole ennen taltannut.

Minä alan taltata käteni kipeiksi.
Ja kun puunpalasta loppuu tila,
minä katson haikaillen lattioita.

Minun käteni liha sanoo raks,
kun parsinneula lävistää kämmenen.

Minun käteeni annetaan sammutin.
Ja tulityökortti.
Ja työturvallisuuskortti.

(Vanhan, vanhan naisen rakkaat kädet)

Töiden jälkeen minun käteni sujahtavat postilaattikkoon ja
avaavat pienen kirjekuoren,
joka antaa minulle oikeuden Luovuttaa.

Minä haluan Luovuttaa.



Ajattelin erota kirkosta -
tilasin itselleni Elinluovutuskortin.




Pieni pala pahvia,
pieni tila käsilaukusta,
suuri asia minun sydämelle.

Mustaan nimeni keltaiseen korttiin,
päivämäärän ja allekirjoituksen.
Se on höyhenenkevyt minun laukussani,
vaikka se painaa minun itseni verran.



Lue lisää:

Lahja Elämälle

tiistai 2. marraskuuta 2010

Anna minulle pieni kuvausajatus

Koska minä olen vaikutuksille altis lapsi,
niin minäkin haluan katsoa,
onko jollain minulle uusia kuvausideoita.

Vaikutuksen kiitoksen annan Lauralle,
The pope´s egg hat -blogin ihanaiselle kirjoittajalle,
jolta kävin tämän haasteen näpsäisemässä.



Kiitos kaunis:
Raapusta pieni idea minulle,
pieni,
pitkien ja hiljaisten iltojen kuvausajatus.

Ja koska ei Laurakaan haastanut ketään,
en aio minäkään.

Ihan vain jotta kaikki vaikutuksille alttiit olevat ihmiset
voisivat kopioida tämän halutessaan itselleen.