Piharapuilla istuessani
minä näen mustan kissan ylittävän katua.
(Enkä sylkenyt kummankaan olkani ylitse,
en kertaakaan)
Minä näen rusakon poikasen juoksevan pihan poikki,
ja naapurin tuulessa heiluvat pyykit.
Minä poltan sormeni nokkoseen,
ja kellarista löydän kuolemanhauraan perhosen.
Pihamaa on täynnä kielojen lehtiä
ja minä odotan niihin puhkeavia,
myrkyllisen suloisia kukkia.
Pieniä, valkoisia kelloja,
jotka huokuvat viattomuutta ja viekkautta.
Minä kuljen pitkässä, mustassa mekossani,
joka tuntuu aivan lapsuuden yöpuvulle.
Yhtäkkiä pitkiin helmoihin pukeutuminen tuntuu
miellyttävän turvalliselle ja mukavalle.
Yksinkertaisen helpolle.
(Vai onko minusta nyt tulossa Aikuinen?)
Minulla on aikaa.
Aikaa odottaa kukkien puhkeamista,
aikaa katsella maisemaa keittiön ikkunasta.
Minulla on aikaa helmoissa,
aikaa sormissa.
Aikaa kokea, nähdä, kuulla ja tuntea.
Olla joutenollen.
(Huomata ne elämän pienet asiat, joihin olemassaoloni ja onnellisuuteni perustuvat)
Ja niin minä odottaessani päätän keittää toisen pannullisen kahvia.