Meillä on karvaisia lapsia,
jotka rakastavat ompeluhommia.
Lattialle jätettyjä tilkkuja,
kangasrullia,
(Mustia kankaita!)
saumurilankojen syömistä,
tyllin jyrsimistä,
(ja myöhemmin sen oksentamista)
lankarullien ja nuppineulojen metsästystä.
Ne rakastavat yllätyshyökkäyksiä juuri kaavoitetun kankaan kimppuun.
Juuri sen,
jonka olet oikonut sileäksi,
neulannut,
ja jota olet juuri leikkaamassa.
Ne haluavat nukkua juuri sen mekon helman päällä,
jota yrität viimeistellä.
Ne kurisevat,
kehräävät
ja kuorsaavat.
Vähät välittävät sinun raskaista,
äänekkäistä huokailuistasi.
Silti minä rakastan niitä
(Ja rukoilen joskus saavani oman työhuoneen,
irtioton karvahirviöistä)



Kamalan ihania apulasia.
Niin kauniita nukkuessaan.
(Silloin minä teen ompelutyöni kuin varkain,
herättämättä pieniä pirulaisia.
Salaa surrutellen.)
