Kylmää kahvia ja sylillinen aikaa

Sinä aamuna,
kun me miehen kanssa tanssimme aamun aikaan olohuoneen lattialla,
hikipäisinä ja väsyneinä -
sinä aamuna,
aamukahvin aikaan,
meidän kahvinkeittimemme lähti keltaisten kahvinkeittimien taivaaseen.

Jonkun vanha keitin keittää minun uudet aamukahvini.
Se on sininen ja kovaääninen.

Se keittää kylmää kahvia.

Kylmää kahvia ja jäätynyt maa.

Niin se kaunistaa,
joku sanoo.

Mutta minun naamani menee irveeseen
ja kupin pohja ui haaleasta kahvista,
jota ei edes mikro pelasta.

Minä poljen tukka hulmuten töihin,
täytän kuppini vastakeitetyllä kahvilla
ennen kuin ehdin riisua edes talvitakkiani.
Ja minä tunnen sen höyryävän kasvoilleni,
minä tunnen sen lämpimän tuoksun,
ja minä voin herätä.
(Ja etuhiukseni suoristua)

Kuumaa kahvia.
Tilkkasella maitoa.

Minä pyörittelen aikaa sormissani.

Katselen puiselle pöydälle aseteltuja,
kiemuraisia viisareita
ja paperille piirrettyjä muotoja.

Viivoja,
tunteja,
minuutteja.

Puuta,
sahaa,
hiontaa.

(Saanko upottaa siihen peilejä?
Ai
liian kunnianhimoista, vai?)

Miksei minun kellossani saa olla kymmentä eri viisaria,
minä mietin.

Viisareita melkein jokaiselle tunnille.

Odottavan aika on pitkä,
kellon tikitys tekee sydämeen rytmihäiriöitä,
ja viisarit sormissani,
minä tunnen olevani liian sidoksissa tähän maailmaan ja aikaan.

Minä en halua tehdä aikaa.

(No,
saako siihen upottaa sakset?
Entä ne kymmenen viisaria?
Ai,
jotain rajoja pitää olla, vai?)

Aika on niin helvetin rajattua,
etten minä pysy sen tahdissa.

Minä haluan pysäyttää kellot.
Minä haluan olla ajaton nainen.

Kulumaton ja ikuinen.