tiistai 17. elokuuta 2010

Omahyväinen Ihanuus

"Jokaisella on oikeus tuntea itsensä ihanaksi."







Minä tunsin tänään itseni ihanan pilkulliseksi
pilkkumekossani, pilkkupaidassani,
pilkkutakissani ja korkokengissäni,
joissa oli pilkulliset rusetit.

Minä olin niin pilkullinen,
että peilikuvani sai minut aamulla nauramaan.

Minä tunsin itseni ihanaksi,
kun mieheni kutitti minua kirjaston hyllyjen välissä
ja minä tukahdutin äänekkään nauruni miehen paitaan.

***

Minä säilön ihanuutta ja ihania tunteita hillopurkkiin,
jotta jokaiselle päivälle olisi ripaus ihanuutta.

Sellaisillekin päiville,
kun etuhiukset liimaantuvat likaisena otsaan
ja kahvimaito on loppu.
Ja häntäluu kipeä.

Niistäkin huolimatta,
minä olen hiukan ihana.
Joka päivä.

Ainakin pikkuisen verran.


Mikä sinusta tekee Ihanan?

(Ps. Minun mielestä minulla on ihana hymy)


maanantai 16. elokuuta 2010

Perhosia sukkahousuissa

...Sirkusorkesterin esiintymistä odottaen
Blue Sea Film Festivalin
avajaisteltassa perjantaina...

Siihen asti on hyvä aloittaa aamunsa vetämällä korkokengät jalkaan
ja venyttelemällä olohuoneen pöydän päällä.









Pitsiä,
tulta ja
timantteja.

Ja minun jalkani tärisevät jo nyt.

perjantai 6. elokuuta 2010

Kuumaliimapistooli, tyttö ja Ultra Bra

Kuumaliimapistoolimaniaa!

Hän sai rahaa ja kauan haaveilemansa liimapyssyn.

Nyt hän haluaa liimata kaiken eteensä tulevan;
kissat kattoon,
tuolit lattiaan,
miehen sohvaan
ja lehdet puiden oksiin talveksi.

Se on hieno.


(Kirpputorikengät saivat koristuksia liimapyssyn avustuksella)


Perjantai laahustaa minun ajatuksiini.

Lasissani on kuplia ja kaksi punaista pilliä.
Talo on tyhjä ja minun pyöräni pihalla.

Laukussa on Anna-Leena Härkönen
ja Marya Hornbacher,
jonka Elämä on kateissa.
Ja minä nauran sen katkeran karuille sivuille
ja niiden ironiselle huumorille.

Kuihtunut kasvi tuijottaa minua syyttävästi ikkunalaudalta.
Se on masentunut,
sillä on juuriensa suojana liian ruma purkki.

Minä lupaan vaihtaa sen.
Joskus.

Ultra Bra laulaa yksien tyttöjen kirjoituksista.
Ne tytöt eivät tule toimeen äitiensä kanssa.

Ja ne tytöt olivat kertoneet surullisiakin juttuja.

Päässäni helisee,
jalassani on kaksi vesikelloa
ja minun lasini on tyhjä.

Tervetuloa tähän päivään.

lauantai 31. heinäkuuta 2010

"Venäläisille miehille seksiorjaksi" ja muita peniksiä...

Pitsiviikon odotetuin näyttely oli kehumisen arvoinen.

Marko Suomen nyplätyt pitsipenikset olivat hersyvän viihdyttäviä
ja samalla kauniita pitsitaideteoksia.

"Näissä silmä lepää",
allekirjoittanutkin totesi näyttelykumppanilleen.

Minä edelleenkin haluaisin teettää itselleni tällaisen rinta- tai kaulakorun.
Siinä olisi munaa
- Hevosen munaa -
jos jossain.








Odotetusti näyttely herätti paljon hämmennystä kanssaihmisissä.

Lehtien tekstiviestipalstoilla joku on hävennyt raumalaisuuttaan,
toinen kirjoittaa,
ettei enää osallistu pitsiviikolle pitsipenisten takia.
Kolmas toivottaa Helvettiin itse taiteilijan.

Kun ihmisiä hävettää niin hirveästi.

Näitä sisäsiittoisia kaupunkilaisia,
jotka vaalivat muumioituvaa pitsiperinnettään,
samalla kun se tekee sukupuuttoa ihmisten käsiin.
Se kuolee,
jos kukaan ei uskalla tehdä mitään uutta ja ottaa riskejä.
Venyttää pitsinnypläyksen rajoja rikkoakseen niitä
ja tuodakseen niitä näytille uusille sukupolville.
Täytyy uskaltaa olla rohkea
ja herättää ihmisiä näkemään vanhaa uudellakin tavalla.

Ja jos oikein tarkkaan katsoo,
niin perinteisessäkin pitsinnypläyksessä käytetty spindel
on jokseenkin kirkkoveneen näköinen.


Minä lopetan vauhkoamiseni tähän,
menen hakemaan siiderin pakastimesta
ja lähetän tekstiviestin paikallislehteen -
ihan vain kiittääkseni pitsiviikon mielenkiintoisinta näyttelyä,
sen järjestäjää ja itse taiteilijaa.


Mitä mieltä te olitte palasesta näyttelyä kuvaruudulla?
Kiinnostuisitko sinä näkemään kyseisen näyttelyn?

Aamussa tuoksui Syksy

Eilinen meni perinteisissä Mustan Pitsin Yön tunnelmissa.

Kotona läpikuultava aamutakki vaihtui valkoiseen korsettiin ja pillerihattuun,
avatun kuohuviinipullon poksahdus sai kiljahtamaan innostuksesta.

Kadut täyttyivät musiikista,
tuoksuista ja ihmismassoista.

Tuuli sieppasi miehen hatun mukanaan ja
me jätimme ihmisvilinän taaksemme tappamaan Vanhan Rauman mukulakivetyksiä.



Aamu tuoksui syksylle
ja minä pistin villasukat jalkaani.

Avoinaisesta ikkunasta heinäkuu räki loppuaan sisään
ja minulla oli kylmä.

Peitto oli yöllä kaivautunut ulos satiinilakanoistaan,
minä niistin mustaa nokea
ja tunsin kielelläni eilisen polttavat liekit.

Suu on turta
ja minun pääni vieläkin hieman sumea.





Minä katselin pihamaalla kukkivia pieniä unikkoja
ja mies lähti keikalle.

Vaaleanpunaisia,
punaisia ja valkoisia unikkoja.
Olisin halunnut koskettaa niiden ohuita terälehtiä,
mutta pelkäsin jo tuulenkin saavan ne haurastumaan.

Olisin halunnut rakentaa niille tuulensuojan.

Koti on niin hiljainen ja pimeä,
ja minulla onkamala ikävä.



Tänään tuntuu sellaiselta päivältä,
että on hyvä sytyttää kynttilöitä palamaan.

Silloin minun syksyni olisi jo alkamassa.

Tänään on hyvä päivä katsoa Muumeja
ja sulkeutua sydämensä kanssa makuupussiin turvaan.

Odottaa,
että mies tulee yöllä kotiin,
kantaa olohuoneen sohvalta sänkyyn,
sammuttaa Muumit
ja ottaa kylkeensä kiinni.

Tällaisina päivinä muistan,
etten koskaan haluaisi elää ilman toista.



sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Luovaa postia tarjolla!

Luovien ihmisten yhteisleikki;
Lupaan lähettää jotain itsetehtyä viidelle ensimmäiselle,
jotka jättävät kommentin tähän postaukseen.

Heidän tulee vuorostaan julkaista tämä haaste omassa blogissaan
ja lähettää jotain itsetehtyä viidelle ensimmäiselle,
jotka siihen kommentoivat.

Sääntönä on,
että tavaran yms.
pitää olla itsetehtyä
ja toimitettu osanottajille vuoden 2010 aikana.

Mau,
puumerkkiä siis kommenttitilaan
ja postimiestä odottamaan.
Ja niin pyörii piiri pieni.




Kuoreen raapustettavan osoitteen merkeissä yhteyttä kannattaa ottaa sähköpostiini :
rakkaudella.lucy@gmail.com




keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Metritön lakritsi

Yksi sanoo,
että jazzista tulee aina paha olo.
Toinen komppaa vierestä.



Jatsailu on vaarallista,
myönnän ja nyökytän.

Se tyhjentää tilin lähes nolliin,
kartuttaa vaatevarastoasi muutamalla ihanalla mekolla,
saa silmiisi sydämenmuotoiset aurinkolasit,
polttaa väriä niskaasi ja sääriisi.

Ja kadottaa yhden mustan tuolin keittiöstäsi.





Se antaa sinulle elämäsi ensimmäisen artistipassin,
jota kantaa ensikertalaisen ylpeänä ja ihastuneena.



Se saa sinut pettymään,
kun kuulet,
ettei metrilaku olekaan metrin mittaista.

Se on kuulemma mitattu ja tarkastettu.

Meitä on huijattu;
meitä suuruudenhulluja,
jotka luulimme syövämme lakua metritavarana.


Jazz on vaarallista.

Mutta muutaman mekon ja artistipassin arvoista.
(Ja sen yhden menetetyn ja kirotun tuolin!)


(Allekirjoittanut on hippaillut Porin Jazzeilla sekä Rauman Summer Jazzeilla)

Mandariinin tuoksuinen tyttö

Jokaisella keikkaleskellä pitäisi olla
juuri sellainen serkku
ja juuri sellainen kotirappu,
jossa voi istua koko lauantaipäivän aina yön pimenemiseen asti -
virkaten jonkkapalloja,
istuttaen herneitä kiviportaisiin,
huitoen ampiaisia,
ja rakentaen Tuulikelloa.

Hiljaa humaltuen,
vaaleanpunaisilla pilleillä ja kuplivan makealla naurulla.

Jokaisessa kodissa pitäisi olla Tuulikello.





Tallinna maistuu ja tuoksuu
omenaiselle makutupakalle.
Ja mandariinille.

Se on makeaa.
Se on hienostelua.

Ja minä pidän siitä,
kun mandariinin palaset lentelevät savuna ilmaan
ja jättävän miedon tuoksun nenään.









Huomasin eilen,
että yöt pimenevät.

On niin hirveästi tekemistä ja heinäkuu.

On niin hirveän kuuma.

On niin hirveästi kirjoitettavaa,
mutta osaan kertoa vain sen,
että tämä on ehkä paras kesäni ikinä.

Eikä se loppuisi milloinkaan.
Eihän?

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Sitruunaunelmia ikkunalaudalla

Herättyäni sohvalta tunnottoman käteni päältä
ja juodessani aamukahvia vasemmalla kädellä,
päätin fillaroida kaupunkiin kuluttamaan hikistä keikkalesken sunnuntaita.

Mikä riemu ja nauru
oli fillaroida takaisin kotiin pyöränkorissa
ensiapukaappi, punainen tarjotin ja raastinrauta.

Pyöränkori on maailman ihanin keksintö.
Tehty juuri tälläiselle tytölle.
Tavaraharakalle ja kassialmalle.






(Häälahjasormus, meidän hääkutsukorttimme ja Tallinnasta ostettu tiara.
Kultaiset, pitkät satiinihansikkaat kirpputorilta 2 euroa)


Olen vahtinut koko päivän pyykinpesukonetta.
Naapurin pyykinpesukonetta.

Olen katsonut kuinka naapuri ripustaa pyykkejään ulos kuivumaan
ja pistää uuden koneellisen pyörimään.

Ja minä pyörin sisällä turhautuneena ja kateellisena.
Mahtavat kuivua nopeasti.
Ja tuoksua hyville.

Minun pyykkikorini odottaa vieläkin oven vieressä.

Pyykinpesun sijaan päädyin lopulta pesemään lattioita
ja mustissa sukkahousuissani tunsin saavani miljoona lämpöhalvausta.

Enkä ole vieläkään riisunut sukkahousujani,
vaikka sydän ja keho ja jalat huutavat hengitysilmaa.
Lämpöhalvauksia ja sydämentykytyksiä.

Pum
Pum
Pum.




(Saappaanheiton 2. sija!)


Mies tuli kotiin keikkareissultaan,
rämpi sänkyyn
ja sammahti.

Minä solmin violetin ilmapallon miehen nilkkaan.

Ehkä Hän herätessään uskoo olleensa Nalle Puhin
kanssa metsästämässä hunajaa ampiaispesästä.
Sieltä korkealta puun latvasta.

Niin korkealta,
ettei sinne voi kiivetä.
Niin korkealta,
että sinne voi vain lentää ilmapallolla.

Minä aion kertoa Hänelle sen.





Minusta tulee ehkä sittenkin isona Sitruunankasvattaja.

Ja minä joisin tequilaa omilla sitruunoillani aamuin illoin.
Pienellä pillillä.
Paljolla suolalla.
Ja suurilla sitruunoilla.
(Happamia, sanoi kettu.)

Sitruunansiemen on kasvanut ulos mullasta.

Kaivoin sen sitruunastaviipaleesta pois
ennen kuin join tequilalasini tyhjäksi.

Pistin taskuun ja multaan ja aurinkoon,
ja nyt minulla on taskukokoinen sitruunapuu.

Ja hirveä mieliteko tequilaan.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Poljetaan mummolaan (Eikä palata milloinkaan)

Kissanpäiviä.

Pitkiä,
ihania,
hiostavan kuumia ja kosteita.
Makeita,
suolaisia,
täyteläisiä ja ohikiitäviä.

Piilopirtti pellon laidalla,
rehevöityneen metsätien päässä.
Pieni ja ihana,
joka tuoksuu vanhalle ja kotoisalle.

Jonka kuisti alkaa hapertua
ja lattia nitisee jalkojen alla.

Pitkiä päiviä kulkien ilman sukkahousuja,
tukka sadevedestä märkänä ja sotkuisena.
Saappaat ja hellemekko,
joka on maalipölystä valkoinen.

Väri tarttuu ihoon,
vaikken välittäisi,
mutten estäkään.

Erakoitumisen ja seesteisyyden onni,
on hyvä olla hetken poissa.
Enkä millään olisi palannut kaupunkiin vielä.




Minä olen elänyt.

Soudellut kapealla joella,
päivänvarjon alla.

Saanut hauen,
jonka iso pää tuijotti minua herkeämättä.

Olen syönyt hauen.
Ja lahnan.
Ja melkein jonkun kolmannenkin kalan,
mutta sen me päästimme takaisin mereen kasvamaan.

Minä en mene uimaan jokeen,
jossa on todistetusti haukia.
Ja ehkä mameluttejakin.



Olen kohdannut käärmeen.
Sydämeni nousi kielelle,
ja minä hieman huusin.
Hetken.

Olen saunonut syntisen kuumassa puusaunassa,
syntisen monta kertaa
ja vallannut löylynheittäjän paikan itselleni terveen itsesuojeluvaistoni määräämänä.

Olen laskunut junia.
Junavaunuja.

Olen kilpaillut junista -
oikealta, vasemmalta?
Tavarajuna, ihmisjuna?

Mutta mieheni junakorva on vielä toistaiseksi parempi.






Olen syönyt kasapäin jäätelöitä,
jotka ovat sulaneet sormilleni.

Olen saanut kesän ensimmäisen mansikka-eufooria-kohtauksen
kesken automatkan.

Olen nauttinut itseni naisen muotoiseksi.



Olen hionut,
pyörinyt,
levännyt,
rakastanut.

Juonut aamukahvit suuresta,
sinisestä mukista,
hiljaisuudessa,
jonka rikkovat vain ohikulkevat junat.

(Oikealta, vasemmalta - Tavarajuna, matkustajajuna?)

Nähnyt kauniita lehmiä,
yhden ramman koiran
ja Tappitorin kioskin.

Pumpannut kaivosta vettä
ja suunitellut avaruusraketteja kolmesta hylätystä kiukaasta,
jotka seisoivat rivissä eräällä aukoilla.

Olen mennyt Kyöpelivuorentien ohitse.
Ajatellut merenneitoja ja kuolleita merimiehiä.

...

Nyt minä makaan meidän kotonamme,
meidän punaisella sohvallamme,
ja silti minä näen vielä ympärilläni vain keltaista peltoa.

Minä olen uponnut siihen.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Voi mikä nauru ja riemu on olla!

Lauantain häähumua,
sunnuntain kuohari-iloittelua,
maanantain kuohari-iloittelun jälkiriutuneisuutta,
tiistain lempeä miehen kainalossa,
kädessä Pamela Des Barresin `Bändäreitä ja takahuoneiden muusia`.

Laitoin hääkukkani roikkumaan makuuhuoneen ikkunaan
ja asettelin tummanpunaisia hääruusuja maljakkoihin,
joita siroittelin pitkin kotia.

Tyhjiä pahvilaatikoita lattialla,
joihin kissat nukahtavat.

Puhaltamattomia ilmapalloja tulitikkurasioissa;
surkeiden ja suolaisten päivien varalle.

("On mahdotonta olla masentunut,
jos sinulla on ilmapallo"
-Nalle Puh)



Meille sanottiin,
että jos hääpäivänä sataa,
se tarkoittaa rikkautta.

Ja se satoi satoi satoi.
Vuodatti kyyneleitä kirkon kattoon.
Sitä rikkautta -
rakkautta.

Sunnuntaina paistoi aurinko,
niin kuin tänäänkin.

Ne sanovat,
että huomennakin paistaa aurinko,
kun minä pakkaan hulavanteeni,
mieheni sekä kissat autoon
ja lähdemme mökkeilemään.

(Ja yritän muistaa sujauttaa laukun sivutaskuun muutaman auringonkukan siemenen,
joita voin kaivaa pihamaalle kasvamaan)

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Minä rakastan sinua

19.6.2010

He sanoivat tahdon
ja vannoivat ikuista rakkautta.

Iangaikkisuudest iangaikkisuutehe.



Ja suurin niistä on rakkaus.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Virolainen haarukkapiilo


Kuinka moni nainen kävelee
Tallinnan mukulakivillä haarukka korkokengässä?

"Ihan kuin jokin olisi vähän painanut jalkaa..."

Ja hän laittaa haarukan käsilaukkuunsa,
tuo sen kotiin
ja syö sillä fetaa purkista onnellisena.

Tosinainen!


lauantai 12. kesäkuuta 2010

Kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat

Kaksi viikkoa kestänyt flunssa alkaa turruttaa aivoja
ja jatkuva yskiminen sekä aivoliman erittäminen saa minut turhautumaan.

Se saa minut vajoamaan henkisesti 3-vuotiaan lapsen tasolle
ja kitisemään joka asiasta.

Lisäksi minulla on Kriisi.

3-vuotias minäni haluaa päästä valloilleen ja valittaa sydämensä pohjasta
peilien vaarallisuudesta,
suuresta ilmapallomahasta,
likaisesta tukasta,
turvonneesta ulkomuodosta,
pahasta olosta
ja siitä kuinka kipeus sattuu aivoihin.
Ja kuinka oma pää hajoaa omien ajatusten alla.

Ja siitä finnistä nenänpäässä.
Minulla kun ei koskaan ole finnejä.

Toisaalta,
minulla on oikeus olla toisinaan ruma,
päästäni tai ulkomuodoltani.

Ja toisaalta,
viime viikkojen reipas painonnousu on ollut hyvinkin tavoitteellista.
Sekä alkujaan omaehtoista.

Silmäni ja aivoni ovat liian hitaita pysyäkseen tapahtuvien muutosten perässä.
Enkä minä malttaisi pysähtyä odottamaan.

Tänään minä näen peilistä jotain hieman tutumpaa.
Tänään minun vaatteeni istuvat päälleni
ja se tuntuu ihan hyvälle.
(Kuitenkin hieman pelottavalle)

Ehkä ensiviikolla tunnen jälleen itseni minuksi.
Ehkä jopa ihan kauniiksi.








Pitsipaita: Kirpputori

Hääaskarteluja ja auringonkukan alkuja
(jotka tosin löysin tänään syötyinä keittiön pöydältä)

Kaunista lauantaita.

Minä lähden vesisateeseen imemään itseeni pientä humalaa
ja nauttimaan keikkalesken lauantaista.