torstai 27. tammikuuta 2011

Pakkasavain

Keittiön ikkunasta näen sateenkaaren.
Ikkunasta tuulee sisään kylmää ilmaa.

Syön jukurttipurkista jukurttia etusormellani.
Pitkä, hiljainen aamupäivähetki.
Ja sateenkaari pakkasilmalla.

Märät hiukset valuvat sotkuisena kasana pitkin niskaani,
niiden latvat koskettavat jo selkäni ihoa.
Minä olen niin kauan haaveillut taas pitkästä tukasta,
joskus ne latvat hipoivat alaselkääni,
takkuisena norona.

Jukurttia sormissani minä mietin,
kuinka haluasin leikata hiukseni.

En minä osaa enää olla pitkätukkainen nainen.
Ei minulla enää ole sellaisia haaveita.

Minä haluan niskaani tuulevan.

Hiljaisen hetken päätöksiä.



(Vanhoja käsityölehtiä kirpputorilta!)



Iltapäivällä kaivan pakkasessa jäätyneen vara-avaimen esiin piilostaan,
kylmät sormet hapuilevat sitä esiin,
kaipaavat kahvikupin lämpöön.

Minä laitan pienen avaimen kielelleni
ja tunnen sen tahmean kylmyyden suussani.

Ja sillä sekunnilla minä muistan,
miksi lapsena opetettiin,
ettei kieltä saa pistää rautaan kiinni talvella.

Ja miksen minä muista sitä vieläkään.

...


Kieli on turta ja kahvi on kuumaa.
Meidän jääkaapissamme tuoksuu pullataikina.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Onneni on olla

Tänään minä olen onnellinen -

Pitkistä yöunista,
joissa minä sovitin erilaisia turkkeja ylleni -
toinen toistaan koreampia.

Sinisestä taivaasta
ja siitä,
että olin jo ehtinyt unohtaa,
kuinka paljon lunta puut voivat kantaa oksillaan.
Kuinka kauniiksi ne voivatkaan talvella tulla.

Valosta,
joka tulvii sisään ikkunoista.
Siitä hetken kestäneestä ajatuksesta,
että olisi jo Kevät.



Olen onnellinen keittiön pöydillä olevista Täydellisistä appelsiineista,
jotka saavat sormet tahmeiksi mehukkuudellaan.

Uudesta ompelukoneesta,
joka kehrää kuin kissa.
Hur Hur,
se sanoo
ja minä tunnen sormieni hipovan taivasta.



Olen onnellinen punaisesta kynästä,
joka piirtää pieniä sydämiä valkoiseen kankaaseen.

Hiljaa kuorsaavista kissoista,
jotka ovat niin kauniita nähdessään kissaunia.

Kahvista,
jota mieheni keitti minulle.
Eikä kahvi ole aikoihin maistunut niin hyvälle.

Lumienkeleistä,
joita haluaisin tehdä pihalle.
Niiden ajattelemisesta.



Olen onnellinen joulusiideristä,
jota lähikauppa myy alennuksella.

Ja siitä ompelukoneesta,
joka vieläkin kehrää kuin kissa minun käsissäni.

Olen taivaassa.
Hur Hur.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Nuppupeittoja!

Sain fatsepuukkiini kivan kutsun,
joka haastoi minut mukaan Tilkkupeittokeräykseen keskosille.

Ajattelin sellaisen pienen peiton surruttaa,
jos vain löydän sopivan hiljaisen päivän itselleni ja tilkkutöille.
Tarpeet löytyisivät kuitenkin jo omasta hyllystä.

"Kaivetaan esiin ompelukoneet ja ommellaan pieniä tilkkupeittoja, jotka keräyksen lopuksi lahjoitetaan Satakunnan keskussairaalan vastasyntyneiden teho- ja valvontaosastolle. Osasto lahjoittaa pienen tilkkupeiton lämmittämään jokaista keskosvauvaa sairaalassaoloaikana. Peiton vauva saa kotiin lähtiessään mukaansa muistoksi."

Jos innostuit,
lisää kannattaa kä
ydä lukemassa:

Nuppupeittohaaste!

Tai facebookista.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Karkkimaisen epäolennaista

Petaamaton sänky ja yksi neulasista paljas joulukuusi.

Hiljaiset seinät ja kolme nukkuvaa kissaa.

Liian vähän valoa ommellakseen enää tänään mitään oleellista,
liian huonot silmät hämärään.

Lasissa pilli ja kuplia.
Hieman likainen tukka,
jouluvaloja ripustettuna vessan seinään
ja kaksisataa virkattua isoäidinneliötä.

Käsivarressa laastari ja
käsissä pian uusi ompelukone.

Suunnitelmissa rakentaa ulos lumihevonen ja lumiukko.
Ukolle hattu ja kaulaliina.
Rusinoista suuri suu ja nenän paikalle porkkana.

Punaista ja valkoista;
tikkejä karkkipapereihin.
Täytyy muistaa aina peruuttaa hieman lopussa -
etteivät langat purkaannu.






Epäolennaisia puuhia hämärässä.

Voisiko sitä paremmin perjantaita viettää?

torstai 13. tammikuuta 2011

Pieniä pelkoja, suuria petoja

"Kummakos on olla rohkea, jollei pelkää?"

-Muumipappa-



Minä pelkään joskus hieman tulevaisuutta.
Pelkään sitä,
etten pärjää tai kelpaa maailmalle minunlaisenani ihmisenä.
Pelkään riittämättömyyttä.

Pelkään vähän pimeää,
mutta vain ollessani yksin.
Pelkään sängyn alta nousevia rapuja
ja petoja ikkunalasien takana -
kiiluvia silmiä ja teräviä hampaita.
Pelkään pimeää metsää
ja mustia katuja.
Pelkään turvattomuutta.



Pelkään hieman itseäni,
että vaadin itseltäni liikaa.
Tai olen vaatimatta mitään.
Etten toteuta unelmiani koskaan,
että annan elämän valua sormieni välistä tyhjyyteen.
Annan kaiken lipua hiljaa ohitse.

Pelkään ajatusta,
että kadottaisin itseni ja haaveeni.

Pelkään hiukan rakkaani puolesta,
huoli kantaa läpi jokaisen päivän.
Ettei toinen satuttaisi itseään.

Pelkään postimiehiä silloin,
kun laskut ovat maksamatta.



On turvallista tietää saavansa pelätä -
ettei pelko takerru minun kehooni kiinni
ja ime siitä elämää itseensä.

Joskus minusta tuntuu,
että pelkään asioita vain,
jotta muistaisin olevani turvassa.

Ja minä olen.
Eikä meidän sängyn alla ole oikeasti rapuja.
Eikä ikkunoiden alla piileksi petoja hampaineen.


(Mutta Kastematoja minä pelkään kuollakseni!)

torstai 6. tammikuuta 2011

Suuri Koukutus

Niin suurien suunitelmien ja keskeneräisten töiden
ohessa on hyvä välillä levätä.





Tuuli repii savupiippuja katoista
ja riepottaa hiuksia kasvoille.

Minä istun olohuoneen lattialla virkaten ja minun selkäni tuntuu vanhalta.
Siinä minä olen istunut jo monta päivää.
(Suuria, keskeneräisiä asioita!)

Kipeät sormet luovat lävitseen tuhansia lankoja,
jokaista väriä.

Langat sammaloituvat kiinni minun ihooni,
minä kiinni mattoon,
joka on täyttynyt joulukuusen neulasista ja lankakeristä.

Pyöritän koukkua sormissani,
palmikoin ja päättelen.

Joinakin aamuina,
minä herätessäni pelkään,
että olen itse muuttunut lankakeräksi.
Ja minut kudottaisiin neliöksi keskeneräiseen vilttiini.

(Lankoja,
lankoja,
lankoja,
yhden tytön elämä pullollaan!)


Enkä minä nouse olohuoneen matolta,
ennen kuin minun lankani loppuvat
ja minä olen valmis.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Jokaisen Naisen Kirja

"Pukeutukaa kotioloissakin huolellisesti.
Aviomiehet eivät mielellään näe vaimoaan edes kotona huolimattomassa asussa."
(Jokaisen Naisen Kirja, 1948)



Tukka likaisena pörröttäen ja kasvot meikistä paljaana,
vaaleanpunainen yöpuku päällä ja suuri nalle kainalossa,
minä odotan miestäni kotiin.

Ja hän sanoo,
että minä olen kaunis.

Vaikka minä haluaisin olla kuin Jokainen Nainen,
huoliteltu vaimo,
jonka koti on aina siisti
ja hiukset hillitysti aseteltu.
Joka ei maalaa hampaitaan huulipunalla
ja ajele kulmakarvojaan kertakäyttöhöylällä.

Minä en ole kuin Jokainen Nainen,
olen mieheni yöpukurouva.

Joskus on ihanaa olla rumasti,
samalla tietäen,
että on jonkun elämän kaunein ihminen.



Veistin sormeeni haavan.
Syvän ja kipeän,
leikatessani porkkanaa.

Käärin sormen peittoon talouspaperilla ja ilmastointiteipillä,
niin nopeasti,
etten ehtinyt edes huutaa kivusta.

Nyt minua huolettaa vain,
miten minä voin virkata?

maanantai 3. tammikuuta 2011

Keskeneräinen

Huomaan joka päivä kirjoittavani päähäni.
Sanelen silmieni kautta mieleeni,
sanaryöppyjä tulvii suoniini!

Ja joka päivä huomaan kaipaavani kirjoittamista yhä enemmän.

Alan kuljettaa mukanani kovakantista kirjaa ja mustekynää -
en ole avannut sitä vielä kertaakaan kirjoittaakseni.

Luen vanhoja tekstejäni,
joita löydän kellarista.
Teipatuista pahvilaatikoista,
valkoisten arkkien kulmat ovat ryppyisiä.

Minulla on hirveän paljon sanoja sisälläni,
mutta ne takertuvat kurkkuun,
jäävät kielen päälle pyörimään.
Ne eivät kasva minusta ulos.

Minä jään keskeneräiseksi.
Keskeneräiseksi naiseksi,
joka kantaa sanoja sisällään.

Kaipaan sanoja,
kirjaimia.

Kaipaan mustekynän tuoksua ja rypistyneitä papereita.

Kaipaan kirjoittamisen tuomaa euforiaa enemmän kuin puhumista.


Ja minä kirjoitan mieleeni,
kirjoitan kuin hullu!

Huomenna kävellesäni töihin.
Kahvitauolla,
kotimatkalla.
Kotisohvalla,
olohuoneen lattialla.
Ennen nukahtamista.
Unissani.

Sitten minä olen valmis kirjoittamaan kirjan.
Kaikesta,
mikä on vielä kirjoittamatta.


Ihan pian minä olen valmis.
Minä ja minun keskeneräiset lauseeni.






(Kuvia Kellarista,
teipatuista pahvilaatikoista,
vuosilta 06-07)