Ennen sai aikaan vain öisin.
Kun muiden asunnot pimenivät,
minun ikkunaani syttyi valo
ja luomisvimma pyöritti minua hereillä aamuun saakka.
Nykyään saan aikaan aamuisin.
Otan töihin mukaan mustekynän ja paperia.
Kahvitauolla tuherran ja suttaan.
Joskus saan jotain aikaiseksi,
joskus en.
Joskus innostun,
enkä huomaa tauon loppuneen jo aikoja sitten.
Sitä saattaa hukkua omaan maailmaansa
ja mennä sekaisin mustekynän ihanasta tuoksusta.
Luovuus ja tyttö sammuvat kello yhdeksän illalla,
ihan niin kuin normaalitkin ihmiset.
Ihmeellinen tämä normaali päivärytmi.
Toisaalta mielenkiintoinen,
toisaalta pirullinen.
Joskus kaipaan vielä yövimmaa ja unettomuutta.
Aamuyön tunteja hereillä.
Sitä hiljaisuutta.
...
Ei,
en minä sitä kaipaa.
Minä vihasin sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
miljoona unelmaa