Kun äänet kaikkoavat

Korvatulpat -

sellaiset keltaiset ja pehmeät,
joita isä toi joskus töistä kotiin pyynnöstäni.
Joilla joskus yritin epätoivoisesti nukkua yöni toisen kuorsauksen häiritessä hiljaisessa rakennuksessa.

Päässä humisee,
kuulee omat sydämen lyöntinsä.
Kuulee hengityksensä korvissaan.

Äänet kaikkoavat,
kuin tulisivat seinän takaa,
vaikka näkee edessään meluttavan.
Näkö tuntuu sumenevan äänien tavalla;
se hetki juuri ennen pyörtymistä.

Humisee, humisee -
Psykoosin rajatila!

Pienenä minä pidin niistä,
ihmeellisiä,
aikuisten juttuja.

Kumpi lienee oleellisempaa,
vaalia kuuloaan,
vai mielenterveyttään?

Lumi satoi maahan.
Minä tein lumilyhdyn pihaan,
pistin sinne kynttilän,
joka sammui hetken kuluttua.

Löysin prinsessasuklaata kaupasta,
ulkoilutin mustia kissoja kaupungilla,
pyörin lumihangessa muumihameessa ja kesäkengissä.
Varpaat jäätyivät,
sormet jäätyivät.
(Eräs vanha nainen joskus sanoi minulle,
että jos kädet ovat kamalan kylmät,
on sydän aina lämmin.)

Paketoin joululahjoja,
tein kortteja.
Tunsin olevani kuumeinen ja houreinen lämpömittarin näyttäessä vain 36,6.
Kävin avaruudessa ja satumaassa hetkellisesti.

Siellä käyn aina tuntiessani olevani kuumeessa.