Eteinen enkeleitä tukkonaan

Liisa Tilkkumaassa.

Punaista, mustaa,
samettia ja satiinia
vasten poskea.
Pitsiä punaisten saksien hampaissa.

Minä silitän kissaa silityslaudalla
ja minun päässäni soi,
kuinka lumi teki enkelin eteiseen.

Kahvi on mustaakin mustempaa
ja minä sanon miehelle,
että soita lujempaa.

Ompelukoneen surinan taustalta minä kuulen,
kuinka vesi oli mustaa.
Ja kuinka pappi sai vain kahvia juodakseen.

Minä haen lisää kahvia vain täyttääkseni tyhjän mukin.

Loputtomassa jonossa harmaita ihmisiä.

Niitä,
joilla ei ole nimeä.

Minä näen kaikkien kasvot.
Katson liikkeitä,
katson kasvoja.
Risupartoja.
Minä annan niille kaikille mielessäni nimet ja tarinat.

Kuin hitaasti mateleva kassajono,
josta saa lopulta kassiinsa leipää ja sirkushuveja.

Kädet taskuissa me kaikki odotamme.

Mies,
jonka löysän pipon alta tippuu muutama rastoittunut hiussuortuva,
sanoo minun miehelleni
olevansa kateellinen hänelle,
koska minä olen niin nätti.

Minä hukun liian isoon takkiin,
sen punaiseen huppuun
ja kuvittelen olevani Punahilkka,
joka kantaa tyhjää eväskoria käsivarrellaan.

Vilkuillen Petoja selkäni takana,
varoen niiden hampaita ja katseita.
Isoja Pahoja Susia,
jotka tulevat jälleen öisin uniini.
Hiipivät lupaa kysymättä.

Kahden peiton alle on lämmin kääriytyä.
Pehmeä pesä pienelle linnulle.

Puikot kilisevät toisiaan vasten.

Rauhoittavaa,
sanoo mies
ja minä opetan hänelle,
kuinka puikolle luodaan silmukoita.

Mies purkaa,
purkaa,
purkaa
silmukoitaan.

Uudelleen,
uudelleen,
uudelleen.

Perfektioinisti,
minä nauran
ja puran hänen työnsä viimeisen kerran.

Meidän eteinen on täynnä siipirikkoisia enkeleitä,
joita minä olen pelastanut katuojista.

Kantanut taskussani turvaan.

Minä olen kuullut niiden laskevan rännejä pitkin alas katolta sateisina öinä.

Laskevat suoraan likaiseen asfalttiin,
jonne sade on kerääntynyt lammikoiksi.
Ojat tulvivat kaduille.

Liasta mustuneet enkelit ovat täyttäneet eteisemme.
Silmät suljettuina raivaan tieni ulos,
jotta näkisin omenat ja pihlajamarjat puiden oksilla.

Näkisin viimeisillään kukkivat unikot.
Ja auringonkukan,
jonka varsi on yhtä pitkä kuin minä olen lyhyt.

Minä istun kylmällä portaikolla,
Olen Punahilkka ilman koria,
hukun huppuuni
ja viimaan.

Ja minä hyräilen.

Ja minä hymyilen,
annan kahvimukin lämmittää sormiani;

ei se vesi olekaan niin mustaa kuin minä hetken kuvittelin.

Minä en suostu sen mustuuteen.
Minä en taivu,
enkä anna kenenkään lentää taivaaseen.

Eikä minun ylitseni kävele ketään.