Minä istun siinä sairaalan tuoksuisessa odotusaulassa,
valkoisessa alushameessani ja pitsisissä nilkkasukissani.
Minä kerron sille miehelle vastaanottotiskillä,
että minun varpaani on vieläkin kamalan kipeä.
(Koska voin käyttää korkokenkiä?)
Ja se mies tuijottaa vain minun tissejäni.
Ja minun on kuuma.
Minun jalkani kuvataan,
ja minun mahassani nipistelee jännitys.
Ne sanovat haluavansa uusia kuvia,
ja minä riisun jälleen pois tossuni ja sukkani.
Kävelen edestakaisin portaita yläkerrasta alakertaan,
ja jokaisella askeleella tekee kipeää.
Niihin portaisiin oli liimattu tarrat,
joissa kerrotaan Jokaisen askeleen olevan Sinua varten.
Lääkärin tietokoneen näytöltä minä näen jalkateräni,
minun varpaitteni luut.
Siinä on minun mustavalkoinen jalkani,
minun harakanvarpaani.
Sieltä näkee myös,
että minun jalassani asuu silmäneula.
Minun neulatyynystäni kadonnut neula.
Se on uponnut ihon alle,
pintaa syvemmälle,
jonnekin luun lähelle,
jänteiden viereen.
Se on kauniisti vaakatasossa.
Ja minä nauran kuin hullu!
Röntgenkuvan minä päätän kehystää seinälle;
ihan vain muistoksi siitä,
että puolitoista kuukautta olen kantanut yhtä silmäneulaa jalassani.
(Minun täytyy olla Tosinainen)